torstai 19. lokakuuta 2017

Sosiaalisten tilanteiden pelko(ko?)


Muistan, kun ammattikouluun hakiessani kirjoitin hakemukseen, että olen sosiaalinen ihminen. Viimeaikoina tai oikeastaan viimeisen parin kuukauden aikana mä olen tajunnut, ettei tuo pidä lainkaan paikkaansa. Mä olen ennenkin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta tänää päätin uskaltaa avata tätä asiaa hieman enemmän. Ihan vain sen takia, koska tää auttaa mua ja tää varmasti voi auttaa joitain teitä, siellä ruudun toisella puolella. Mä en nykyään uskalla lähteä kauppaan tai edes viemään roskia, jos mun poikaystävä ei ole mukana. Joskus on vaiheita ja kuukausia, kun nää asiat onnistuu - mutta viimeaikoina niitä ei juurikaan ole näkynyt. Siis oikeesti, voin myöntää, että pelkään sosiaalisia tilanteita ja muita ihmisiä. Mä oon mieluummin vaan neljän seinän sisällä ja katson netflixiä ja muokkaan blogiani - ihan mitä vaan, kunhan ei tarvitse kohdata ketään. Tätä vois kutsua jonkinsorttiseks sosiaalisten tilanteiden peloks, vaikken mä mikään lääkäri olekaan.

Mä oon perunut monet tapaamiset ja hauskat jutut vaan sen takia, etten uskalla mennä paikalle. Oon ollut menemättä tilaisuuksiin, jotka ois varmasti ollut mun elämän kohokohtia. Oon vältellyt monia tilanteita, joihin en vaan ole pystynyt menemään. Mulla ois kaikki asiat paremmin, jos mä uskaltaisin tehdä asioita. Jos mä uskaltaisin nähdä ihmisiä ja jutella niille. Jos mä uskoisin itseeni ja siihen mitä mä teen ja miltä mä näytän, niin mun koko elämä ois ihan erilaista. Miettikää, ihan täysin erilaista ja silti mä oon päivästä toiseen jatkanut tätä mun kurjaa eloa. Mä oon liian epävarma itsestäni.


Teille kaikille on varmasti tuttua jännittäminen? Se, kun jännittää ihan sairaasti ennen luokan edessä esiintymistä ja se, kun sua jännittää sun ensimmäinen työhaastattelu. Miettikää sitä tunnetta, kun sua jännittäis jo pelkästään istua sun kotipihan rappusilla. Parempi olla vaan sisällä, niin kukaan ei näe eikä kuule. Kukaan ei voi sanoa mitään, eikä tuomita mitenkään. Ei katseillaan, eikä sanoillaan. Mä oon jo pitkään miettinyt, että mistä tää kaikki on lähtösin. Mistä tulee se tunne, että ihmiset on pahoja. Tai se, että niitä hyväksi todettujakin ihmisiä pitäisi jännittää. En mä ala-asteella ollut tälläinen, enkä yläkoulussakaan. En edes ammattikoulussa. Vasta muutettuani tänne Saarijärvellä tää kaikki alkoi. Ja siitä voin luultavammin syyttää ihan vaan omaa itseäni. Jos jää sisälle, pysyy sisällä, eikä sieltä enää tahdo pois. Ja sitten, kun joskus tahtoo, kaikki tuntuu tältä. Ihan kamalalta ja ahdistavalta. Pelottavalta ja surkealta. Pelko on kasvanut ihan liian suureks möntiks mun päässäni ja mä koitan päivä päivältä päästä siitä eroon. Mä haluan, että mä voin mennä ja elää.

Jännittäminen ja sosiaalisten tilanteiden pelko on suoraan sanoen ihan perseestä ja eilen illalla itkettyäni taas muutamat sadat kyyneleet tän asian vuoksi, mä päätin, että nyt vittu riittää. En mä enää jaksa elää tälläi. Miksen mäkin vois mennä lenkille yksin tai hakea pizzeriasta pizzaa ihan vaan yksin? Miksen mä vois uskaltaa, kun kaikki muutkin uskaltaa. Oon aina ollut sitä mieltä, että mussa on joku vikana ja muutaman viikon sisällä tää tunne on vaan voimistunut. Mussa on joku vialla, mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö mä vois ja sais tehdä ja elää ja tuntea. Kukaan ei ole täysin viallinen. Mulla on ensi kuussa muutama päivä töitä, enkä mä enää jaksa jännittää niitä vuoroja. Mä meen sinne, teen työt ja pääsen töistä. Mä en jaksa jännittää, tai olla sitä mieltä, etten mä tuu pärjäämään. Ja kun mä en edes jännitä niitä työtilanteita, vaan niitä hetkiä, kun mä joudun kahvitauolla kertomaan mun kuulumisia.


Mä aion tänää mennä kauppaan ja kohdata ihmisiä. En piiloudu hyllyjen väliin, jos törmään tuttuja tai näen niitä ihmisiä, jotka on aiheuttanut mulle täällä asuessani pahan olon. Ne on paskoja ihmisiä ja mä voin ja saan katsoa niitä ylhäältäpäin. Mä aion joku päivä käydä yksin lenkillä ja kävellä just sinne minne haluan. Mä en enää jaksa jännittää jokaista vastaantulijaa. Nyt hitto riitti. Mä en enää jännitä elämää. Ens kerralla, kun elämä koittaa lyödä mua turpaan niin mä vedän sitä niin kovaa takaisin, ettei se enää ikinä uskalla laittaa vastaan.

Ja anteeks sulle, jos mä joskus peruin meidän tapaamisen ihan ilman mitään pätevää syytä.

Kirjoitin tän postauksen syyskuun puolella ja nyt vihdosta viimein, mä julkaisen tän teille luettavaksi. Hassua, miten paljon mun ajatukset ja toimintatavat on muuttuneet parissa viikossa. Tää kirjoitus ei enää edes tunnu mun kirjoittamalta, tai jotkut kohdat joo, mutta eivät todellakaan kaikki. Viimeset pari viikkoa mä oon elänyt, nauttinut, mennyt ja uskaltanut - ja se on tuntunut aika hemmetin kivalta. Kommentoikaa rohkeesti, jos postaus herätti teissä jotain ajatuksia, niitä ois tosi kiva kuulla!

♡: Milla

12 kommenttia :

  1. Oot kyllä niin rohkee, kun uskallat kirjottaa tällasesta aiheesta♥ Tästä on varmasti apua sellaiselle, joka kamppailee saman asian kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon Sini ♡ Ja jep, toivon kanssa et tästä ois apua muillekin!

      Poista
  2. Samaistun niin täysin. En käy enää lenkillä, koska en saa kaveria, en mene bileisiin missä on liikaa ihmisiä, saati nauti kaupassa käynnistä, tänään viimeksi meinasin itkuparkua siellä hyllyvälissä. Tää jos joku on asia minkä haluisin kitkeä pois. Pahinta on, ku yrität puhua jollekkin tutulle tästä ja ne sanoo vaan "siehän oot supersosiaalinen yms yms." Mutta ei se ole samaasia läheisten ihmisten kanssa, kuin tollasissa tilanteissa. Tulipas nyt avautuminen, mutta hyvä postaus. Kyllä myö vielä voitetaan pelkomme ❤.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Taru ♡ Todella kiva kuulla, että muutkin kamppailee näiden asioiden kanssa - tai ei kiva, mutta you know what i mean :D

      Poista
  3. Hyvästä aiheesta kirjotit kyllä postauksen jälleen kerran ♥ Mä ite huomasin yläasteella (varsinkin 9.-luokalla), että en vapaa-ajalla uskaltanut lähteä yksin kauppaan, koska pelkäsin näkeväni mun luokkalaisia siellä. Mulla ei koko yläasteen aikana ollut mitenkään hirveän hyvät välit mun luokkalaisiin, joten en halunnut nähdä heitä yhtään sen enempää kuin oli pakko. Pikkuhiljaa mäkin kuitenkin tajusin, että mulla on oikeus käydä kaupassa just sillon ku mä haluan miettimättä sitä että keihin ihmisiin sattuisin sillä kauppareissulla törmäämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ♡ Ja jep, just näin! Meillä kaikilla on oikeus samoihin asioihin, se on vaan ihan kamalaa, kun alkaa pelkäämään niitä sosiaalisia tilanteita. Onneks mäkin vihdosta viimein tajusin tän.

      Poista
  4. Ihan huippua että tää on helpottanut jo parissa viikossa! <3 Ja varmasti tää kirjoittaminen auttaa sua ja muita!

    Mä voin osittain samaistua! Komppaan mun kaimaa tässä, en tykkää yhtään mennä sellaisiin bileisiin joissa on paljon ihmisiä, oli ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Ja en kans halua yhtään törmätä tuttuihin kauppareissulla! Kuulostaa tosi oudolta, mut mun mielestä se on jotenkin ahdistavaa?

    VastaaPoista
  5. Tsemppiä siulle! Tää oli jotenkin tosi ihanasti kirjoitettu postaus :) <3

    VastaaPoista
  6. Tosi paljon tsemppiä sulle! <3 Ihana kuulla, että pari viime viikkoa ovat olleet parempia!

    VastaaPoista